MINÄ, LUONTO
JA JUMALA
Kävellessäni Lähdekalliolla
huhtikuun viileänä, mutta niin kauniina ja aurinkoisena sunnuntaipäivänä,
ajatuksiin nousi kaunis ja puhutteleva vanha virsi.
Kun kevät alkaa raivaamaan
tietä kesälle, luonto tervehtii Jumalan lapsia omalla ainutkertaisella tavalla.
Tämä ihmeellinen luonnon elämään puhkeaminen tunkeutuu mielen syvimpiin
sopukoihin. Kevät virtaa elämää – Jumala puhuu luonnossa.
Kun luonto puhkeaa kaikessa
monimuotoisuudessaan uuteen elämään, se suorastaan huutaa – astukaa esiin Minun
lapseni, Minä annan teille uutta ja tuoretta elämää. Minä huuhdon pois kaiken
vanhan ja kelpaamattoman juoksevien purojen ja virtaavien koskien kautta merten
syvyyksiin. Tähän Jumalan tapaan lähestyä meitä kesän tulolla luonnon kautta on
ihmismielen helppo yhtyä ja samaistua.
”Kylmä talvi pois on mennyt, myrskysää on lakannut, lumipilvet hajotetut,
kylmä sumu selvinnyt. Lehti puhkeaa jo puihin, valkoruusut aukeilee. Lounatuuli
hiljaisena Eedomista puhaltaa. ” (Virsi
105)
Virren
sanoittaja Leonard Typpö oli 1800 luvulla syntynyt kalajokilaaksolainen runoilija,
kansanedustaja, maanviljelijä ja vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen
maallikkosaarnaaja.
Kauniisti on runoilija kätkenyt virren sanoihin
myös palan muinaista Israelin historiaa – Edomin. Virsi vie meidät
kristillisyyden juurille. Runoilijan ”kyky” nähdä ympäröivä maailma vertauskuvallisesti
ja viedä kuulija sanojen siivillä
lounatuulen myötä miltei 1000 vuotta ennen ajanlaskun alkua, sinne mistä
kaikkia alkoi - on käsin kosketeltava. Israelin Pyhä
- Jumala asuu luonnossa.
Mikä kuvaa paremmin ihmiselämän vaihteluja,
ilosta suruun - tappiosta voittoon kuin luonto ja sen erilaiset vuodenajat.
Jeesus viittasi puheissa kuin vertauksissa juuri luontoon. Sattumako – ei.
Kun Jumala oli tehnyt valon ja liittänyt
vedet yhteen, kuiva maa nousi merten syvyydestä, Jumala sanoi: kasvakoon maa vihreyttä, siementä ja hedelmää.
Jumala on tehnyt luonnon ja nähnyt tämän kaiken vaivan Ihmistä varten.
Jumala tuli rinnallemme ja on siinä aina Jeesuksessa. Sanassa Hän puhuu että me
”näkisimme” omin silmin Isän, Jumalan käden jäljet kaikkialla.
Natanael sanoi epäröiden: Eihän Messias voi olla kotoisin pienestä
Nasaretin kylästä, jota ei edes tunneta, voiko sellaisesta tuntemattomuudesta
tulla mitään hyvää. Tuossa Natanael sanoi itse asiassa paljon juuri meidän
puolestamme ja oli oikeassa. Me joudumme kantamaan mukanamme menneisyytemme,
ympäristömme ja olosuhteet, ne piirtyvät meihin. Paavali matkasi paljon mutta
joutui aina ”taipumaan juuriinsa” – hän oli juutalainen.
Näin on kaikkien kohdalla, me kuulumme johonkin ”heimoon, maailmaan”
joka yrittää riistää meidät. Kuitenkin, viimekädessä kotimme on siellä minne
sydämemme halajaa…kotimaahan ikuiseen.
Jeesuksen sydän ei ollut milloinkaan ”Nasaretista”. Jeesus kuuluu
kaikille. Hän oli, Hän on ja Hän on oleva. Mikään, mikä oli maailmasta, ei
tarttunut häneen. Hän ei kiintynyt mihinkään, ei myöskään Nasaretiin. Hän ei
jäänyt kaipaamaan Jerusalemia, vaikka itki sen kohtaloa. Hän ei saanut
viisautta parhaimpienkaan juutalaisrabbien opetuksesta. Hän on se, jonka kädet
kurottuvat samalla kertaa Jumalaan ja ihmiseen. Hän on totuus ja Hän on täynnä
Armoa, Armahdusta, jota vain Hän voi jakaa. Hänet tapaamme kävelyretkellä
luonnossa. Hänet löydämme kaupungin kujilta ja kaduilta. Hän asuu niissä, jotka
me niin helposti hylkäämme. Hän antaa kaiken, mitä köyhän sielu tarvitsee. Hän
on runsautta jakava Armo, jota kirkot ja temppelit eivät omista, mutta silti
Hän asuu niissä. Näemmekö me Hänet, kuulemmeko Häntä, kun puhuu meille
toisessa, kärsivässä ihmisessä.
”Armon Henki täyttää mielet murheelliset ilolla. Rauhan tyven,
puhdas ilma Jeesuksesta virtailee. Epäilysten alta nousee köyhä sielu
kiittämään. Ikävöitsen täältä päästä kotimaahan ikuiseen.” (Virsi 105)